Viikonloppuna ystävä soitti yllättäen ja kysyi keitänkö ohiajavalle kahvit.
Tottahan toki, oli ensimmäinen reaktio.
Sitten iski ujous ja pienoinen paniikki:
Voi apua, koti oli kaaoksessa, hujan hajan viikonlopun melskeestä.
Hävetti ja nolotti, nyt olisi sisustuslehtien valkoinen, ilmava, tavaraton autuus kaukana.
Jäin miettimään asiaa hieman tarkemmin.
Mistä on tullut se ihme vimma ja tarve tunkea joka koti samaan sisustuslehtien malliin?
Mistä on tullut tarve näyttää kodista aina se paras puoli kaikille?
Milloin siitä omasta kodista on tullut näyttelykapistus tai vertailukohde?
Oma koti on se turvallisin ja rakkain paikka maailmassa tai ainakin sen pitäisi sitä olla.
Se paikka jossa saa tai pitäisi saada hipsutella vanhoissa verkkareissa ja villasukissa tukka silmillä,
ihan vaikka koko viikonlopun, jos siltä tuntuu.
Ilman suorituspaineita tai ahdistusta, perheen kesken tai vaikka yhdessä ystävien kanssa.
Kahvi tulee juotua ja maailma parannettua vaikka niitä villakoiria jaloissa pyörisikin ja
ihan sujuvasti se arkikin pienoisen kaaoksen keskellä hoituu.
Itse en koskaan kylään mennessä katso tiskipöydän tilannetta tai eteisen vaatekasoja paheksuvasti,
mieluummin katson ystävää silmiin ja halaan lämpöisesti. Kyselen kuulumisa, vaihdan ajatuksia.
Itseä kohtaan on niin helppo olla ankara,
tässäkin asiassa. Turhaan.
Koti on koti, ei messuosasto tai sisustuslehden esittelykohde.
Ei paikka, jossa pitää suorittaa, vaatia itseltä ja perheeltä tahrattomuutta.
Ja kun se siivousvimma taas kevään ja valon myötä lisääntyy,
otetaan siitä kaikki irti ja laitetaan paikat kuntoon ja mieli järjestykseen.
Siihen asti:
Tervetuloa meille kahville, myös yllättäen!
Jos emme ole imuroineet yli viikkoon,
saat jalkaasi villasukat, jotta muruset eivät tunnu inhottavilta!
