Ajan autollani pilkkopimeää tietä eteenpäin. Sade piiskaa tuulilasiin, ja lasinpyyhkijät viuhtovat parhaansa mukaan edestakaisin kirkastaakseen edessä olevaa näkymää.
Ajan autollani pilkkopimeää tietä eteenpäin. Sade piiskaa tuulilasiin, ja lasinpyyhkijät viuhtovat parhaansa mukaan edestakaisin kirkastaakseen edessä olevaa näkymää. Vastaantulevien autojen valot heijastuvat märästä tiestä häikäisten silmiäni. ”Voi ei, nyt nämä syksyn haastavimmat ajokelit ovat taas alkaneet”, huomaan ajattelevani puoliääneen.
Sitten yhtäkkiä näen tien penkalla hyppäävän peuran. Jarrut pohjaan, peuran valkoinen peräpeili vilahtaa. Parissa sekunnissa koko tilanne on jo ohi. Huomaan peuran kääntyneen kannoillaan autoni vierellä ja pinkoneen takaisin metsään – suureksi onnekseni siihen samaan suuntaan, josta oli tulossakin. Jysähdystä ei onneksi tapahtunut! Sydän tykyttää tuhatta ja sataa, yritän hengitellä syvään, jotta toivun hurjasta pelästyksestä. Hetken päästä tulee suuri kiitollisuus. Kiitos Taivaan Isä, lähetit taas kerran suojelusenkeleitä!
Millaisissa elämän tilanteissa sinä olet kokenut varjelusta? Onko sinusta tuntunut, että jossakin hetkessä asioiden ohjailu on ollut vahvasti ”suuremmassa kädessä”? Pelon tai henkeä uhkaavan tilanteen tullessa kohdalle, Jumalan läsnäolo voi tulla joskus todella toden tuntuiseksi. Niihin hetkiin yhdistyy usein oma voimattomuuden kokemus. Asia tai tilanne on niin suuri, että omilla taidoilla selviäminen tuntuu mahdottomalta. On luotettava siihen, että tämä menee nyt niin kuin on tarkoitettu.
Niin, tarvitaan luottamusta. Löytyykö sitä meistä? Ajattelen niin, että Jumala haluaa antaa meille luottavaista mieltä lahjaksi, kun turvaudumme häneen vaikeiden, pelottavien ja uhkaavien asioiden keskellä. Turvan tunne luo luottamusta. Kuljetaan loppusyksyä hyvässä turvassa, enkeleiden varjeluksessa!
