Talvi-ilta on pimeimmillään. Koiran kanssa on kuitenkin lähdettävä lenkille. Vähän vastentahtoisesti hilaan itseni ja koiran eteiseen ja ulos ovesta. Jonkin matkaa käveltyämme alkaa väsymys ja nihkeä olotila haihtua. Raikas ilma virtaa keuhkojen joka sopukkaan ja raikastaa samalla myös mieltä. Itse asiassa hyvä päätös – taas kerran – pakottaa itsensä lenkille!
Porhallamme läpi asuinalueemme, kääntyilemme risteyksistä oikeaan ja vasempaan, aina koiran ja oman fiiliksen mukaan. Pimeää maisemaa valaisevat ihmisten pihoista kimmeltävät valoketjut. Oi kuinka ihania jouluvaloja ihmiset ovat laittaneet pihoihinsa ja ikkunoihinsa! Tähtiä, jääpuikkovaloja, ikkunakyntteliköitä, kauniisti valaistuja kuusia, seassa Suomen itsenäisyyttä juhlistavia sinisiä tuikkeita. Monella kuistilla lepattaa kynttilä lyhdyssään. Keskellä pimeintä aikaa tarvitsemme kaikkea tätä valoa! Kiitos kylänmiehet ja –naiset tästä valohoidosta!
Pysähdymme kylämme kirkon eteen, jossa valoa tulvii pienestä tallista. Kurkkaamme koiran kanssa oviaukosta. Koira on enemmän kiinnostunut lattialle levitetyistä, hyvän tuoksuisista oljista. Minä jään ihailemaan näkyä, jossa Maria ja Joosef tuudittelevat rauhallisesti Jeesus-lastaan aasien ja lampaiden ympäröimänä. ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille.(Jes.9:1,5)” Kiitos, Taivaan Isä, joulun kirkkaimmasta valosta!
