Loma on taas takana ja arki on täällä! Saanko huokaista että ihanaa, vihdoinkin?
Ei, älä käsitä väärin, nautin lomasta, kiireettömyydestä, vapaasta menemisestä ja tulemisesta ja levosta, mutta olen myös rutiinien ihminen. On ihanaa, että elämässä on taas rytmi ja järjestys. Lounasaika on säännöllinen (kiitos työkaverin kellontarkasti murisevan mahan!), työmatkalla saan hengähtää hetken ihan yksin ja omasta kalenteristani löydän taas näppärästi myös lasten harrastukset ja menot. Olen arki-ihminen, myönnän.
Täällä Vihdissä arki ja sen myötä koulut alkoivat jo, muualla Suomessa alkavat ensi viikon alussa. Liikkeellä on paljon koululaisia, isoja ja pieniä. Kotona on jännittyneitä lapsia ja aikuisia ja paljon kysymyksiä ilman vastauksia. Koulumatkan turvallisuus, kavereiden löytyminen, uuden oppiminen, sosiaaliset taidot, yksinäiset iltapäivät ilman aikuisia, harrastuksiin meneminen … voi apua, miten tästä taas selvittiinkään? Muista jumppakamat, osta kumisaappaat, hanki jääkaappiin terveellistä välipalaa, muistuta riittävän aikaisesta nukkumaanmenosta, harrasta itse, hoida parisuhdetta, järjestä perheen laatuaikaa … heti alkoi hengästyttää!
Ja kuitenkin arki alkaa pian sujumaan, kuin huomaamatta. Pikkukoululainen tuo kotiin ensimmäiset kirjat päällystettäviksi, kertoo ihanasta uudesta opesta ja kivasta, tutusta ystävästä samalla luokalla. Isompi koululainen iloitsee uudesta englannin opesta, siitä että saa jo mennä pyörällä kouluun ja että paras kaveri on edelleen paras. Äiti ja isä hengähtävät helpotuksesta, katsovat ylpeinä lastaan ja miettivät ehkä illalla yhdessä että milloin lapsi noin isoksi kasvoi? Myöhemmin aikuinen kuitenkin ristii kätensä ja pyytää Taivaan Isää olemaan kaikkien rakkaittensa kanssa, ihan joka päivä, ihan joka hetki. Tässä ihanassa arjessa.
”Jumala, minun käteni eivät yllä suojelemaan lastani hänen matkoillaan.
Kristus, kulje sinä lapseni kanssa juuri nyt.
Anna rukousteni saavuttaa hänet ja siunata sinun läsnäolollasi.
Anna hänelle rohkeutta valloittaa maailmaa ja voimaa irrottautua kodin turvasta.
Anna samalla harkintaa ja viisautta ottaa vastuuta itsestä ja toisista ihmisistä.
Jätän omat pelkoni ja ahdistukseni sinulle uskoen, että sinä olet minun ja lapseni turva aja apu.
*Kotien rukouskirja, Helsinki 1991*
