Kerroin taannoin kuusivuotiaalle pojalleni, että adventti on odotuksen aikaa – jouluvieraan odotusta. Kysyin samalla: ”Kukahan mahtaa lopulta tulla jouluna. Empimättä hän vastasi - ”Joulupukki. Joulupukki tulee jouluna!”
Ihmettelin vastausta ääneen ja sain selitykseksi kuulla, että se ero joulupukilla ja Jeesuksella on, että (hänen elämänsä aikana) joulupukki on tullut jo monta kertaa, mutta Jeesuksen paluuta me odotamme yhä – ja tottahan tämä on.
Me odotamme Kristusta. Kristus antaa odotuttaa itseään, mutta toisaalta hän jo seisoo ovellamme. Hän seisoo ovemme pielessä valmiina täyttämään kaikki nurkkamme valollaan. Hänen on valta ja voima. Hän hallitsee armollaan ja rakkaudellaan. Hän saapuu luoksemme. Hänessä kohtaamme Pyhän Jumalan. Hän yhdistää meidät pyhäksi kansaksi.
Kirkkovuoden loppu johdattaa meitä Kristuksen paluun odotuksen kysymyksien äärelle. Adventtiaika johdattaa meidät kohtamaan Pyhän yön ihmeen: Jumalan ihmiseksi syntymisen.
Seimen lapsessa maailmaamme murtautunut Jumalan ansioton rakkaus etsii yhteyteensä meitä arjen keskellä. Tuo rakkaus on kohdattavissa Kristuksessa Herran Pyhällä ehtoollisella. Jumalan rakkaus on yhtä aikaa sekä toteutunut tosiasia että toteutumistaan odottava lupaus.
Jumalan rakkaus on armon todellisuutta. Tuo rakkaus on todellisuutta siellä, missä vastaanotetaan Jumalan anteeksiannon lupaukset. Tämä rakkaus on todellisuutta myös siellä, missä lähimmäisestä välitetään ja häntä autetaan. Tuo rakkaus odottaa päästäkseen valtaamaan sydämemme. Tuo rakkaus odottaa täyteen kukoistukseensa puhkeamista. Tuo rakkaus on yhtä aikaa ”jo nyt ” ja ”ei vielä täysin”.
Me odotamme ja tuo rakkaus lähestyy meitä. Tuo rakkaus on jo porttipielissämme.
Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa! (Mark 11: 9 -10)
