Taputus olkapäälle, lämmin halaus, jämäkkä kädenpuristus, tönäisy ruuhkassa. Koskettamisen tapoja on monia ihmisten välillä. Tahallisia, tarkoituksellisia sekä myös tahattomia. Toiset tuntuvat ihanan hyviltä, toiset taas jopa kovilta.
Mutta oletko kokenut viime aikoina näkymätöntä kosketetuksi tulemista? Sellaista, jolloin tuntuu, että jokin tapahtuma, asia, sana tai kokemus menee ihosi läpi sydämeen asti. Kosketus kuopaisee sisimpääsi, niin että sisälläsi liikahtaa, viluväreet kulkevat pitkin kehoa, saattavatpa kyyneleetkin nousta silmiin. Hetki, jossa tulee kosketetuksi, ei aina varoita itsestään etukäteen vaan tulee eteesi nurkan takaa, aivan yllättäen. Kosketuksen jälkeen tuntuu, ettei maailma ole enää aivan samanlainen kuin hetkeä aikaisemmin.
Tällaisia me ihmiset olemme – koskettavia ja kosketettuja. Saamme olla kiitollisia siitä, että Jumala on luonut meistä ihmisistä tuntevia olentoja. Se tuo rikkauden elämään. Virressä 125 pyydetään Jumalalta apua: Kosketa minua, Henki, kosketa kirkkaus! Pyyntö on aito, koska joskus elämässä on sellaisia jaksoja, jolloin tuntuu ettei mikään kosketa. Keho voi olla turtana väsymyksestä tai elämän murheista. Silloinkin saa levätä tiedossa, että Jumalalla on kyky koskettaa sinua ja minua kaikissa olosuhteissa. Emme voi tietää, missä muodossa koskettava hetki on meitä vastassa. Toisen ihmisen, runon, musiikin vai kauniin luonnon välittämänä.
