Kävelin viikonloppuna syksyyn laskeutuvalla Pärnun hiekkarannalla. Ranta, joka vain muutamia viikkoja aiemmin oli täyttynyt riemuitsevista lapsiperheistä, tyytyväisistä eläkeläisistä, taitavista surffareista, rakastuneista pariskunnista, musiikkia kuuntelevista ja pelailevista teineistä oli tyhjentynyt.
Rantapromenadin kojut, jotka olivat täynnä herkkuja ja tarvaroita olivat sulkeneet ovensa.
Rannalla oli vain satunnaisia ihmisiä aamulenkillä, uinnilla tai koiran ulkoilutuksella. Kuinka kaksi erilaista tuokiokuvaa vain muutamien viikkojen sisällä. Oli tullut syksy kaupunkiin. Näky ei kuitenkaan ollut surullinen, se oli osin samanlainen mutta silti erilainen. Meri löi yhä aaltoja rantaan, valkoinen hiekka silmänkantamattomiin näytti edelleen lumoavalta. Tyhjät kiipeilytelineet kertoivat omia muistojaan kesän hauskoista leikkituokioista. Keinut lepuuttivat ketjujaan odottaen uusia keinujia. Kesän raikas salaatti vilvoittavan aurinkovarjon alla tuntui kaukaiselta mutta höyryävä seljanka olisi maistunut rantakahvilan terassilla viltin sisälle kietoutuneena.
Raamatun lause "kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla" (Saarn.9:11) nousi mieleeni vahvasti tuota näkyä katsellessani.
Muutaman viikon päästä matkatessamme jälleen koko perheen voimin Pärnuun. Vietämme varmasti jälleen aikaa tuolla, kesällä rakkaaksi käyneellä, rannalla. Silloin voimme vain antaa hetken viedä mukanaan. Annamme luonnon näyttää meille uudet leikit, uudet mahdollisuudet ja uudet ihastelun paikat. Annamme puiden, meren, tuulen ja sateen opettaa meitä näkemään tämän hetken arvokkuuden, kauneuden ja hyvyyden. "Minä oivalsin, että ihmisellä ei ole muuta onnea, kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä" (Saarn.3:12)
Me saamme olla yhdessä, näkemässä ja kokemassa täydellisen luomistyön suuruutta, vuodenaikojen vuoropuhelua, se on meille annettu, ihmeellinen, valtava lahja. Kaikella todellakin on määrähetkensä. Näin on hyvä!
