Saatellen matkaan

Pystyn kuitenkin vielä palauttamaan mieleeni ensimmäisen kerran, kun jätin lapseni mummin luo hoitoon, muistan ensimmäisen päivähoitopäivän, koulupäivän, leirille lähdön, kaverin luona yökyläilyn jne. Kaikkiin niihin liittyy ilo uuteen siirtymisestä mutta myös haikeus ja pieni pusertava tunne. Onko se haikeutta siitä, että aika kuluu siivillä, onko se hämmennystä uudesta tilanteesta, onko se toivetta siitä, että lapsi tulee otetuksi joukkoon, huolta matkojen turvallisuudesta jne.  Varmasti kaikkea tuota ja lisäksi paljon muuta.

Olemme vanhempina varustaneet lapsia taidoilla ja tiedoilla. Olemme kulkeneet rinnalla, pitäneet sylissä ja kannustaneet kulkemaan. Olemme yhdessä opetelleet ja harjoitelleet elämän pelisääntöjä.

 

Jossakin kohtaa on aika jolloin lasketaan irti, luotetaan, että lapsi on varustettuna elämään tarpeeksi vahvoilla juurilla, että hän pystyy kohoamaan siivilleen. Me vanhemmat ja lapset tarvitsemme näitä luopumisen hetkiä, hetkiä jolloin pieni selkä häviää näkyvistä ja me voimme vain toivoa.

 

Toivon sinulle rakas lapseni, että kantakoon sinua matkoillasi ikiaikaiset käsivarret, suojelkoon enkelit kulkuasi ja mielessäsi olkoon kirkkaana tieto, että äiti ja isä rakastaa sinua, aina, aina.

 

Lintuseni, hyvää matkaa!

"Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua missä ikinä kuljet"
(Psalmi 91:11)