Äiti käy läpi kaupan lastenvaateosaston vaaterekillä roikkuvia toppahaalareita. Olisiko tässä pojalle sopivaa kokoa ja hyvää väriä? Ja mitkä olivatkaan puvun kosteudenpitävyysominaisuudet?
Äiti käy läpi kaupan lastenvaateosaston vaaterekillä roikkuvia toppahaalareita. Olisiko tässä pojalle sopivaa kokoa ja hyvää väriä? Ja mitkä olivatkaan puvun kosteudenpitävyysominaisuudet? Äidin jaloissa hyörii kaksivuotias, jonka vilkkaat nilkat jo vilkkuvat pieneksi käyneen haalarin alta. Äiti juttelee lempeästi pojalleen samalla, kun selaa läpi eri vaihtoehtoja. Poika rallattelee omiaan, kurkkaa vaatehyllyn toiselle puolelle – ja katoaa hyllyn taakse.
Äiti laskee käsistään toppahaalarit ja lähtee pojan perään. Mutta – hyllyn taakse päästyään poikaa ei näykään missään. Äiti kiertää lähimmät vaaterekit; sieltähän se pikku menopakkaus on aina ennenkin löytynyt. Piiloleikki kun on nyt juuri niitä mieluisimpia leikkejä pojan mielestä.
Tällä kertaa poika ei olekaan vaaterekkien takana, eikä häntä löydy edes seuraavien eikä sitä seuraavienkaan vaatehyllyrivistöjen takaa. Äiti haravoi nopeasti koko kaupan läpi. Sitten äiti kääntyy lastenvaateliikkeen ovelta summittaisesti vasemmalle, vaikkei edes tiedä, kumpaan suuntaan olisi järkevämpää lähteä. Äidillä nousee hiki otsalle. Ja pelko: mihin lapseni on hävinnyt? Onko hän kenties jo kävelemässä kaukana pitkin kauppakeskuksen loputtomia käytäviä? Putoaako hän seuraavaksi liukuportaisiin? Tai vielä pahempaa: onko joku vieras napannut hänet mukaansa? Tai lapsihan voi olla parhaillaan menossa jo ulko-ovista ulos parkkihallin autovilinään! Äidin huutaa mielessään: ”Auta, auta nyt Taivaan Isä!”
Äidin askeleet tihenevät hölkäksi, hän kyselee kaikilta vastaantulijoilta, onko pientä yksinäistä poikaa näkynyt. Kukaan ei tunnista poikaa äidin kuvailuista. Nyt äiti jo melkein parkuu mielessään: ”Auta, auta!” Kurkkua kuristaa.
Liukuportaiden kohdalle saapuessaan äiti kiinnittää huomion ihmisrykelmään, joka on kokoontunut penkin ympärille. Rykelmän välistä äiti näkee, että penkillä istuu lempeän oloinen nainen lapsi sylissään ja kuivaa nenäliinalla tämän poskia. Ja kuka tuo lapsi onkaan? Äidin oma poika! Äiti ryntää poikansa luo, kaappaa hänet syliinsä ja rutistaa ehkä kovempaa kuin ikinä ennen. ”Äidin rakas, rakas!” Äidit silmiin nousevat helpotuksen kyyneleet. Enkeli oli kuitenkin koko ajan pojan vierellä, eikä mitään pahempaa päässyt tapahtumaan! Kiiteltyään tuhannesti lasta auttaneet ihmiset äidin huulille nousee sanat: ”Kiitos Isä! Kiitos, kiitos!”
Missä tilanteessa sinä olet huutanut apua Jumalalta? Usein ainakin äärimmäisessä hädässä ihminen turvautuu korkeampaan voimaan. Tilanteessa, kun omat keinot ja taidot asian ratkaisemisessa ovat kertakaikkisesti loppu. Eikö ole ihanaa, ettei meidän tarvitsekaan pärjätä tässä elämässä yksin. Auttaja on vierellä - isoissa ja pienissä murheissa!
